Minä olin ulkopuolinen, aina. Koulussa oli sääntö, ettei minulle saanut puhua. Sillä minä olin erilainen, yhteiskuntakelvoton. En ollut normaali. Jos minä puhuin, sain turpaani. Joten siksi olin hiljaa, istuin koulun käytävällä, katsomatta keneenkään, miettien yksinäistä elämääni. Ei nähnyt vaivaa peittää vaivalla viillettyjä arpia. Sitten tapahtui ihme. Yksi päivä istuin koulun käytävällä, jälleen yksin. Vastapäätäni istui tyttö, jolla oli pitkät, suorat, ruskeat hiukset ja hymy kuin enkelillä. Hän istui viereeni ja katseli minua. Hän vain katseli minua. Sitten hän sanoi; "hei." Käskin häntä olemaan hiljaa, ennen kuin joku näkisi hänen puhuvan minulle. Hänelle ei oltu kerrottu. 

Meistä tuli hyvin läheisiä. Vaeltelimme yhdessä koulun käytävillä ja pihoissa. Seisoimme yhdessä koulun diskon seinäruusuina. Hän oli niin erilainen, kuin minä. Kaikki pitivät hänestä! Muistan aina, kun ensi kerran ihastuin häneen; opastin häntä ATK-luokkaan, juoksimme käsi kädessä, hymyilimme toisillemme, hän suuteli minua poskelle ja toivotti onnea. Olin onnellisin tyttö koko maailmassa! Puoli vuotta kesti onneamme, Runon juustokakkua, teetä, onnen ja surun kyyneleitä. Hulluja hetkiä ja kirsikoita. Sitten koulu loppui. Me emme tavanneet enää. Muistan, kuinka kauniisti hän lauloi koulun viimeisenä päivänä, jolloin kaikki itkivät. Jopa minä, jopa hän.

Minulla ei enää koskaan tule olemaan samanlaista ystävää, kuin hän. Ei kukaan enää ole niin ihana, ei minua kohtaan.

Jos hän joskus sattuu syntymään uudelleen, toivon, etttä hän löytäisi jonkun, joka oli yhtä yksinäinen, kuin minä.

NUKU RAUHASSA, PIKKUINEN!