Ei kovinkaan mielenkiintoinen otsikko, aika klisee, mutta ehkä myöhemmin (niin, aina myöhemmin) jaksan kirjoittaa hieman mielenkiintoisemman. Tänään oli kuitenkin toiseksi viimeinen päivä koulussa, huomenna alkaa kesäloma. En pidä kesäpäivistä. Aina liian kuuma, aina liian kosteaa... Perhosia! Minä vihaan perhosia. Älkää ajatelko, etten pitäisi kesästä ollenkaan! Pidän kesäöistä. Ne ovat kauniita, ihanan viileitä ja synkkiä, saan olla vapaa. Kulkea miten sattuu, nauttia vesijärven liplatuksista yksinäisiä aallonmurtajia vasten ja kuunnella lokkien kirkunaa aamutuimaan aivan yksin, kuulla kuinka jossain kaukana juopuneet huutavat ja teinitoverini draamailevat. Riitelyn ääni sireenipesaiden ja märän nurmikon tuoksuun sekoitettuna on huumaava ja kaunis. Se on kuin täydellistä viiniä; katkeransuloista, kovaa ja pehmeää samaan aikaan. Tosin parhainta itse tehtyä viiniä saa vasta syksyllä, silloin kun isoveljeni omenapuu on pudottanut kukkansa, mutta ei vielä anna hedelmiä. Se näyttää aika paljaalta, koska siihen puuhun ei kasva hirveästi lehtiä. Kesällä se on täynnä kukkia ja voi -en malta odottaa, että seuraavalla kerralla pääsen taas istumaan sen alle ja katselemaan tähtien peittämää taivasta. Toivoisin, että tällä kertaa saisin jakaa sen kokemuksen rakkaan ystäväni kanssa. Hän jopa saattaisi ymmärtääkin. Mutta jäänee haaveksi, hän ei ikinä pääsisi. Yksinkertaisesti siksi, koska hänen elämässään on liikaa velvollisuuksia ja vastuuta. Mietin usein, jääkö hänelle koskaan omaa aikaa. Miten hän on pysynyt niin lannistumattomana? Tahtoisin joskus tulla hänen kaltaisekseen. 

Nyt vihdoinkin alan ymmärtämään rakasta äidinkielenopettajaani, joka sanoi viimeisellä tunnilla, ettei teksteissäni niiden tunteellisuudesta huolimatta tunnu olevan minkäänlaista sisältöä. Niin kuin tämäkin teksti. Tunteellista tarpeettomuutta. Tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin niin olla parempi kirjoittaja. Pyrinkin kirjoittamaan elämäni kauneimmat asiat paperille. Mutta en voi toteuttaa itseäni, jokin estää minua olemasta aivan kunnolla vapaa.  Kaveriporukan määritteiden mukan minun pitäisi olla auttaja, vaikka kannan omaakin maailmaani hartioillani. Tarkoitukseni ei todellakaan olisi lohduttaa, vaan järkevöittää hullujen elämää, vaikka en pysty järkevöittämään edes omaa elämääni. Kyllä, voisin pelastaa muut hukkumasta omiin murheisiinsa, mutta en voi auttaa edes itseäni. Niin kauan, kuin itse olen hullu, en voi auttaa muita tulemasta hulluksi. Ei, anteeksi. En ole hullu, sillä hulluksi tullaan. Minä olen syntynyt tällaiseksi. Olen siis sekopää. Joku viisas ihminen väitti kerran, että niin kauan, kun pystyy toteuttamaan kaikkien muiden oletukset, on ystävä. Mutta ei, en kuitenkaan. Tosi ystävät eivät vaadi mitään. Minä en ole koskaan odottanut keneltäkään mitään, enkä halua kuulla, että olisin siitä jollekulle velkaa. Objektiivi, siinä missä kaikki muutkin. Yhteiskuntakelvollinen. Elävä nukke. Ei, en suostu ikinä tulemaan yhteiskuntakelvolliseksi, sillä minä en voi sietää seurapiiri elämää. Olen kaikkea ja en mitään. Käytännössä olen vapaa. Minähän voin tehdä mitä haluan. Vaikka se tekisi minusta paholaisen, sieluttoman ja jopa ah -hirviön.

Mutta loppujen lopuksi, emmekö me kaikki ole vain ja ainoastaan ihmisiä?

Äiti on sanonut; hirviöitä ei ole olemassakaan. Eikä niitä ole. On vain enemmän tai vähemmän hyviä ihmisiä.