Maanantai... Plach. Kylmä ja katkera, tupakansavua unisissa silmissä. Mutta ihan hyvä, että on viileää, pari viime päivää ovat olleet liian kylmiä. Kastoin talviturkin lauantaina. Väsyttää, mutta ei kuitenkaan.

Viikonloppu meni ihan hyvin. Perjantaina istuin runossa... Aivan ihana paikka, vaikka kieltämättä muistoissani erilainen. Kylmä ja ahdistava. Mutta ei, ei tällä kertaa. Se oli sittenkin lämmin ja kaakao suussani ei ollutkaan niin katkeraa, kuin kuvittelin sen olevan. Lueskelin runoja ja muistelin, millaista oli jakaa se paikka huolisiiven kanssa. Mutta sitten ajatukseni harhailivat taas muualle. Sain kirjani takaisin. Minusta on tullut siis näkymätön. Kirjeenikin on varmaan jo poltettu... Aivan sama! Minua ei ole koskaan ollutkaan. Mutta en silti koskaan unohda. Saatan antaa hänelle jopa anteeksi *hymy*.  Mutta tuskin hän minun anteeksi annollani mitään tekee. En minä oleta enää mitään, niin minulla ei ole mitään hävittävää.

Huomenta, sekavuus! Ei pitäisi kaatua ja nauraa perään. Tosin joku aina muistuttaa minua omituisuudestani...  Hei, kiitos paljon tästä(kin)! Jo kuudes kuppi mustaa, mahdollisimman vahvaa kahvia, oikein isoista kupeista, joissa on pelottavan näköinen, vihainen pöllö. Oikein hyvää. Oikein kitkerää. Kuulen taas korvissani, kuinka Toni käskee minua lopettamaan kahvin juonnin ja tupakoinnin, mutta hei, minähän se tässä kuolen, eikä hän. Olkoot huolissaan... En minä hetkeen ole menossa mihinkään. Naurattaa ja väsyttää. Taidanpa mennä keittämään uuden pannullisen kahvia...