Olen viettänyt nyt kaksi yötä hyvän ystäväni luona... On ollut aika hiljaista ja yksinäistä, mutta se on ymmärrettävää, sillä ystävälläni ei ole paras mahdollinen elämäntilanne tällä hetkellä. Mutta onko ylipäätään kenelläkään? Jokainenhan on joskus surullinen. Miksei aina? Ulkona oli eilen illalla hyvin sinistä, kun kävelimme hautausmaalla. Oikeastaan pidän hautausmaista, olen aina pitänyt, sillä ne ovat rauhallisia ja hiljaisia paikkoja. Kunnioitusta herättäviä. Kävimme rannalla, joka oli lähellä hautausmaata. Se näytti... yksinäiseltä. Hylätyt rakennelmat, joita oli käytetty viimeksi 50-luvun olympialaisissa. Kalat hyppivät järvessä, jossa luki "kalastus kielletty". Maailman kauneinta ja yksinäisintä seutua. Toivoin erään näkevän sen, mutta... Ei. En kuitenkaan. Silloin en enää tuntisi näin. En olisi pystynyt huokaisemaan sitä hiljaisuutta, sitä kaunista yksinäisyyttä. Auringon ruosteenpunaista kajoa jossain kaukana metsän takaa, kun valkovuokot menevät nukkumaan ja metsäpolku on pelottavan kaunis, täydellinen. Tiedän, että jos hän lukisi tämän nyt hän olisi kateellinen... *hymy*.  Pakkaamaan ja kävelemään kilometritolkulla kohti bussiasemaa ja kotia. Minulla on kieltämättä jo ikävä pikkuisia ystäviäni. Ei, vain yhtä.. Kuinka sekava ihminen voi enää olla? Kuinka paljon sekavammaksi voin vielä muuttua? Ja kuinka paljon sekavammaksi vielä muutun? Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä tyhmemmäksi muuttuu...

Lisäys: Matka hämeenlinnasta Lahteen oli pitkä ja uuvuttava. Sen jälkeen tuli hirveä kiire, ystäväni tuli hakemaan minut, vain tehdäkseen elämäni todella epämukavaksi. Samassa huoneessa kahden eksäni kanssa... *Huokaus* kukaan ei halua satuttaa minua tahallaan, mutta kaikki yrittävät silti. Mutta onneksi on keksitty ystävämme alkoholi. Ja hyvä ystävä, jolle voi aina laittaa viestiä... <3