Olen auringonvalosta nauttiva sadomasokisti. Meitä on täällä paljon, mutta en ole koskaan löytänyt ketään kaltaistani. Pidän kivusta, pidän sen tuntemisesta. Se kai selittää itsetuhoviettini, joka alkoi eräänä tammikuun yönä, kun tajusin, miten paljon haluan satuttaa. Sillä hetkellä aloin vihata itseäni ja kaikkia muita ympärilläni. Koko maailmaa. Vaikka vihani on valkoista, se ei tee minusta puhdasta. Haluan, haluan satuttaa. Ja tulla satutetuksi, koska ei ole suurempaa tunnetta. Se on jotenkin surullista, mutta sopiva vastapaino sille, että olen tehnyt väärin. Minun kehoni, minun sääntöni. Ei ole kenenkään asia pitämään käsiäni valkoisina. En tosin halua, että kukaan muu joutuu kärsimään siinä välissä. En halua, että joku varmistaa, etten tee sitä. En halua, että kukaan yrittää estää minua tekemästä keholleni jotain sellaista, jota se kaipaa. Tiedän, että tästä merkinnöstä ajatellaan, että olen sairas, mutta olkoon! Olen sitten sairas, helvetti soikoon! Hullu, hullu, hullu! Tai sitten kaikkien normien toisella puolella. Koska pystyn hyväksymään kaikki sellaisena, kuin he ovat. Miksei maailma pysty hyväksymään sellaisia, jotka tietävät, mitä haluavat? Miksei maailma pysty hyväksymään.. Ylipäätään ketään, joka ei ole kaltaisensa?! En suostu kuulumaan niihin, saatanan murhamiehet ja helvetin kiltansa. Maailma ei pysty lannistamaan minua, kysymys ei ole siitä, vaan puhtaasta mielenkiinnosta. Miten pitkälle olen valmis menemään saadakseni tyydytyksen? Miten paljon olen valmis menettämään verta, ennen kuin joku kysyy, onko kaikki hyvin ja minä vastaan että nyt on. Sillä siinä vaiheessa, kun haavoja on yli 200, jokaikinen on niistä rakkaani ruumissa ja lasken ne itse... Eikö siinä vaiheessa kenelle tahansa tule oloa, että haluaa maksaa jotain takaisin? Ei kenenkään tarvitse katsella vierestä, ja jos tarve tulee, voi yhdessä tarttua veitseen ja... ... Näyttää kuinka helvetisti rakastaa toista, vaikka oikeasti se on vain yksipuolista ja valheellista. Mutta kumpikaan ei tiedä, kumpi valehtelee, Ehkä molemmat? Se ei ole kenenkään syytä, eikä ketään voikaan syyttää. Jos kaksi sadomasokistia istuu hiljaa, katselee toisiaan silmiin, räpäyttämättä melkein kahteen minuuttiin, eikö se ole jo rakkautta. Ilme saattaa vaihtua säälivästä vihaavaksi, mutta hiljaisuus ei missään vaiheessa ole ahdistavaa tai painovastaa. Se on todellista rakkautta. Tai oli. On. En tiedä enää. Siitä on kauan, mutta en koskaan unohda niitä haavoja.. En sitä veri määrää. Onkohan hän lopettanut. Oliko minun syyni, että hän tarrautui siihen saatanan leipäveitseen? Sain hänet kyllä itkemään ja kuulemma "loistin poissaolollani," mutta uhrasin hänelle aikaa, niin paljon kuin hän jaksoi katsella minua ja enemmänkin. En vain ollut paikalla, kun hän sattui oikeasti tarvitsemaan minua... En halua kostaa. Haluan tietää, millaista se on. Tiedän, millaista odottaminen on ja miten nopeasti aika kuluu, mutta... En tiedä, millaista on satuttaa itseään. Jokaisella teinillä on kuulemma siihen tarve, mutta ei minulla... Olen yhdeksäntoista. Yhä teini. En enää lapsi, vaikka käyttäydyn hyvin pitkälle kuin kymmenen vuotias...

Hyvä ystäväni sanoi, että itsensä satuttaminen on sairasta. Mutta se on myös tapa ilmaista itseään! Verellä ja kivulla "leikkimisestä" voi saada jotain kaunista aikaan. Tämä on vain minun kantani, ja kuka helvetti on tulla sanomaan, että olen vielä liian nuori ymmärtämään tällaisia asioita. Olen utelias, olen aina ollut. Jos ihmiset katsoisivat hieman pidemmälle, kaikki viiltelisivät. Eikä se ole koskaan ollut rikollista, sellaisen tekeminen ja siitä puhuminen ei vain ole ollut hyväksyttävää. Seksistä sentään kaikki uskaltavat puhua. Siinä ei ole mitään outoa, mutta mitä tulee fetisseihin... Niistäkin vaietaan. Aivan, kuin mieltymykset, jotka tuottavat mielihyvää - ne oudoimmatkin - olisivat väärin ja rikollisia. Maailma tarvitsee kaaosta. Kaaoksen keskellä olisimme yhteinäisiä. Nyt me olemme turhautuneita, väsyneitä, vihaisia ja pettyneitä elämäämme, joka on yhtä tylsää ja pitkästyttävää, kuin puheenaiheemme, ja siksi me vihaamme toisiamme. Koska jokainen kuvittelee mielessään ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Ne, jotka ovat pääseet aidan toiselle puolelle, ovat varmaan eniten pettyneitä, sillä ruoho on ihan saman väristä, oli missä vain. Eikä sillä ole väliä, minne juoksee ja miten kauas, vaikka kuinka yrittäisi piiloutua ongelmilta, draamalta ja yleiseltä henkiseltä pahalta ololta - pakoon pääse. Ei minnekään. Joten älkää tulko sanomaan, että olen hullu, pelkuri tai sairas. Jokainen olisi sellainen, jos olisi yhtään utelias kokeilemaan jotain muuta, kuin perjantai-illan humalaa. Humallun mieluummin sitten kivusta!

...Ja...

Miksen minäkin saisi vaihteeksi tuntea jotain, muutakin kuin kivun, jota kuka muu ei näe... Jos näkisi.. Muuttuisinko minäkin sitten näkyväksi? Vaikka sitten ällöttäväksi sääli kasaksi, joka vain hakee huomiota? Alkaisivatko ihmiset sitten huomaamaan, että minullakin on tunteet, että olen ihminen?! Ei.. En usko. En suostu. Mutta ainakin tietäisin itse olevani elossa.. Ja sehän on tärkeää, eikö? Vitut muista, kunhan itse tiedän sen. Kunhan minulla on parempi olo, sillä tiedän, että vaikka kehoni on satutettu, se on silti minun. Ja tekemällä kivun itse teen ruumiistani vielä enemmän, kokonaan minun omani.