On niin hidas päivä. Tuntuu, kuin koko viikonloppu olisi vain mennyt hukkaan. Nyt kun ei ole mitään odottettavaa... Maailma vain on paikoillaan, pysähtyneenä. Ja silti illat pitenevät koko ajan... Paha olo... Ja silti ei kuitenkaan. En osaa selittää sitä. Jotenkin epätodellinen olo. Mutta johtunee varmaan vain syyllisyyden tunteesta. Hyvä ystäväni oli hukassa hetken, katosi kolmaskymmenes päivä toukokuuta. Löytyi eilen tuossa kymmenen aikaan harhailemasta Tampereen keskustasta. Hän ei saa ottaa minuun ainakaan kuukauteen yhteyttä. Hänen vanhempansa kielsivät. Minunkin äitini oli varmaan aika vihainen. Luki mese-keskustelujamme. En odota kenenkään heistä antamaan minulle anteeksi. Tarkoitukseni oli hyvä. Mutta onnistuin vain aiheuttamaan surua ja pahaa oloa. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut provosoida ystävääni karkaamaan. Yritin estää sen. Mutta epäonnistuin... En vain tehnyt tarpeeksi, vaikka ystäväni sanoi, etten voisi kääntää hänen päätään. Minun oli silti pakko ainakin yrittää. Mutta en voi takoa järkeä kenenkään päähän pelkillä hellillä sanoilla. Jos oikeasti haluaa auttaa, on oikeasti oltava julma. Enkä minä voinut olla julma hänelle. En koskaan hänelle. Tiedän, että olen julma. Tiedän, että he syyttävät minua, vaikka eivät sano mitään. Näen sen kyllä äitini katseesta. Vaikka hän yrittää peittää sen. En ole huomaavinani. Minäkin syytän itseäni. Tiedän, että olisin voinut estää sen. Tiedän sen. He kaikki tietävät. Mutta en vain tehnyt niin. Miksi en? Koska olin heikko. Liian heikko, että olisin voinut syyllistää ystävääni. Kaikkia muita on helppo syyllistää, mutta ei häntä. Ihan vain siksi, koska hän on yhtä kieroutunut kuin minäkin. Yhtä häijy ja ilkeä, mutta että hänellä on niin paha olo? Eikä hän voinut kertoa edesminulle, millaista helvettiä hänen elämänsä on? Hän tietää, että olen luotettava. Oikeastaan minua hirvittää itseänikin ajatella, miten paljon tietoa minussa on. Ehkä juuri siksi. Hän pelkäsi, että alan kiristää. Mutta ei, en voisi tehdä niin. Olen opportunisti, mutta en silti voi suoranaisesti kiristää ketään. On hienovaraisempiakin keinoja, joita ei voi opettaa. Toisin kuin hyvä ystävämme -raamattu- opettaa, jotkin asiat on opittava kantapään kautta. Muuten ei opi elämästä mitään. Voi, älkää kuvitelko, että alkaisin arvostella raamattua! Herranjumala sentään, raamattuhan on aivan ihastuttava teos! Yksi maailman ihastuttavimpia. Sieltä kun nyt vaan sattuu aina löytämään lainauksen mihin tahansa tilanteeseen. Tosin - kuten nykyään on tapana sanoa - google on nopeampi.

Lisäys: Loppu päivä oli kummallinen. Olin kaupungilla ystävieni kanssa -ystävän, jonka en koskaan uskonut enää olevan ystäväni! Ei, ei hän olekaan. Hänestä ei koskaan enää tule samanlaista ihmistä, joka hän oli ja tiedän hänen tuntevan samoin minua kohtaan. Mutta, ah, kuinka hän voisikaan? Olen pahoillani, mutta ihmisillä on tapana muuttua. Muuttua ja muuttaa. Emme me voi itselemme mitään. Eikä sitä voi muuttaa. Yksilölliset tarpeet. Mutta ei, en kanna hänelle kaunaa, en mistään. Eikä hän uskoakseni kanna minullekaan kaunaa, vaikka myönnän, etten ole viime aikoina kohdellut häntä kovinkaan hyvin. Nyt tuntuu ihan hyvältä. Mutta silti surulliselta. Olen koko viikonlopun yksin... Enkä kuitenkaan; projekteja, suunnitelmia, kaikkea mahdollista. Mutta minun on tehtävä se kaikki yksin ja joku nauraa aina taustalla. Kuvittelenko todellakin olevani niin tärkeä? Hei, silloin kun minulla on mahdollisuus olla ylimielinen paska, olen sitä! Koska on aivan turhaa olla ylipäätään olemassa, jollei siitä ole itselleen jotain hyötyä. Ei, en tarkoita muita. En koskaan halua puhua muista. Vähiten vanhoista ystävistä, jotka hajaantuvat, muuttuvat vain tuntemattomiksi kasvoiksi koulun käytävällä ja bussipysäkeillä. Katoavat, lähtevät, vieraantuvat,  muuttuvat ja yhteyden pito vain loppuu, koska siinä ei enää tunnu olevan mitään järkeä. Ja tiedän, että nämäkin ihanat Jumalan kiroamat hullut katoavat ajan mittaa, sillä kaikki meistä haluavat vain pois täältä. Tämä kaupunki, ei, enemminkin kylä, on pian nähty ja me kaikki kävelemme omiin suuntiimme.  Tiedän kuitenkin yhden asian; minulla enää tulevaisuudessa koskaan ole samanlaisia ystäviä, kuin näinä maailman ihanimpina teinivuosia..