"I am your suger, I am your tea..."  Eräs pieni tyttö lauloi tänään. Kuulin sen kirjaston nurkassa, luulin sitä pikkuiseksi. Mutta pikkuinen on kuollut, oli syntynyt toinen. Ehkä maailmassa on paljon heidän kaltaisiaan, lapsia, joita ei yksinkertaisesti voi auttaa, koska he pelkäävät kaikkea, ovat kummallisia ja vihaavat itseään. Tai, ehkeivät he vihaa itseään. Vain ruumistaan. Ei sopeuduta. Ei olla semmossii. Ollaan erilaisia. Ei käy, ei sovita. Ei sen tarvitsisi mennä niin. "Itserakkaus on ikuisen romanssin alku." Mutta tuskin suomessa saa olla itserakas? Ja perkele! On uskallettava. On uskallettava uskaltaa. Muuten ei koskaan voi hyväksyä itseään. 

Maailma ei koskaan tule olemaan niin pelottava että olisi pakko teeskennellä jotain, mitä ei ole. Saa toki. Mutta se ei koskaan ole hyväksi. Mielenterveydestäkin on pidettävä huolta...

Muuten ei selviä hengissä. 

KYLLÄ! MINÄ VITTU OLEN IHAN SAATANAN HULLU!!

Minä olin ulkopuolinen, aina. Koulussa oli sääntö, ettei minulle saanut puhua. Sillä minä olin erilainen, yhteiskuntakelvoton. En ollut normaali. Jos minä puhuin, sain turpaani. Joten siksi olin hiljaa, istuin koulun käytävällä, katsomatta keneenkään, miettien yksinäistä elämääni. Ei nähnyt vaivaa peittää vaivalla viillettyjä arpia. Sitten tapahtui ihme. Yksi päivä istuin koulun käytävällä, jälleen yksin. Vastapäätäni istui tyttö, jolla oli pitkät, suorat, ruskeat hiukset ja hymy kuin enkelillä. Hän istui viereeni ja katseli minua. Hän vain katseli minua. Sitten hän sanoi; "hei." Käskin häntä olemaan hiljaa, ennen kuin joku näkisi hänen puhuvan minulle. Hänelle ei oltu kerrottu. 

Meistä tuli hyvin läheisiä. Vaeltelimme yhdessä koulun käytävillä ja pihoissa. Seisoimme yhdessä koulun diskon seinäruusuina. Hän oli niin erilainen, kuin minä. Kaikki pitivät hänestä! Muistan aina, kun ensi kerran ihastuin häneen; opastin häntä ATK-luokkaan, juoksimme käsi kädessä, hymyilimme toisillemme, hän suuteli minua poskelle ja toivotti onnea. Olin onnellisin tyttö koko maailmassa! Puoli vuotta kesti onneamme, Runon juustokakkua, teetä, onnen ja surun kyyneleitä. Hulluja hetkiä ja kirsikoita. Sitten koulu loppui. Me emme tavanneet enää. Muistan, kuinka kauniisti hän lauloi koulun viimeisenä päivänä, jolloin kaikki itkivät. Jopa minä, jopa hän.

Minulla ei enää koskaan tule olemaan samanlaista ystävää, kuin hän. Ei kukaan enää ole niin ihana, ei minua kohtaan.

Jos hän joskus sattuu syntymään uudelleen, toivon, etttä hän löytäisi jonkun, joka oli yhtä yksinäinen, kuin minä.

NUKU RAUHASSA, PIKKUINEN!

Such a sad story about Sam, who looked like an oyster. It wasn't his fault that his mother made a wish on her honeymoon on the sea.

But no-one loved him. Even to his parents he was a nightmare. Still he must be such a sweetheart. He was such a lonely boy, who smelled seawood and fish.

He was never happy in his life, but when his father asked "son, would you like to die." He didn't answer, so he killed him. 

Why? He looked like an oyster and he smelled awful... But did he wanted to die by his father's hand? I don't think so. He was such a lovely, lovely boy who, I bet, only wanted to be loved by someone. Anyone at all.

If I had a kid who looked like oyster, of course I wouldn't love him, eather... But I wouldn't kill him. I would just... Try to make him happy, comfort and take care of him. I know what's being an outcast. Living alone is really, really sad. Back in school I had to be sorry for everyone being alive. No-one ever tried to make me feel better, but if I had a change to meet this oyster boy, Sam, I would really try to make him smile, even for a while... What if..  He didn't wanted to die, afterall?

How many of you would kill your oyster boy?

 Tuuli hiveli keveästi puiden keltaisia lehtiä, vietellen niitä mukaansa. Tuuli oli onnistunut saamaan monta kaunista tanssijatarta kylmään, sadistiseen tanssiinsa. Lehdet irtosivat oksistaan tanssimaan taivaalle, hitaasti, nopeasti, pyörähdellen, sulavasti. Välillä tuuli nopeutti tempoaan, välillä se taas tyyntyi, yhä vieden värikkäitä syksyn lehtiä...

Siinä kaikki. En osaa jatkaa enempää. Joskus osasin. Mutta en enää. Nykyään olen liian onnellinen. Olen jonkun kanssa. Silti mieltäni kalvaa monet asiat. Miksi miesten on oltava niin hankalia? Miksi miehet eivät osaa tyytyä mihinkään? Olenko minäkään koskaan kunnolla onnellinen? Voi, kyllä olen, aina kun olen rakkaani sylissä. Niin, kumman niistä? En osaa sanoa. Tiedän vain, että minä rakastan ja rakkauteni häntä kohtaan on aitoa. Minun rakkauteni ei olekaan muuta, kuin aitoa.. Silti, minulla on isäntäni. Hän on aina tielläni. Aina, mutta en ole koskaan sen verran vapaa, että voisin irtautua hänestä. Hän tekee minut todella onnelliseksi. Niin... Etten enää ole yksin. Minä palelen, vaikka on kuuma. Minä palelen aina. Viikonloppu ei mennyt ihan putkeen, mutta en välitä siitä. Sain olla hänen kanssaan, hänen, jota oikeasti rakastan.

Jonain päivänä päästän varmasti irti.

Silloin ei pala vain huolisiiven kirjeet, joita olen säilyttänyt...

Jos hän vaikka joskus palaisi takaisin. Alan uskoa pikku hiljaa, etten näe häntä enää.. En ainakaan tässä maailmassa. Ei niistä koskaan tiedä. Tahtoisin vain kuulla.. Tietää.. Mutta ei. Ei tule mitään. Hän on unohtanut minut. Aivan, kuin minä unohdin itseni kauan sitten.

Tai sitten ei. On aika heikko olo kun äsken raivosin uudelle poikaystävälleni. Kyllä, olin mustasukkainen kun hänen exänsä oli yötä... Tiedän, etteivät he tehneet mitään. Kuinka he olisivat voineetkaan? Kun molemmat nykyään halveksivat toisiaan. Surullista tosiaan, että poikaystäväni on vanhan ystäväni ex... Hän ei arvosta minua. "Vein" hänen poikaystävänsä, joten luultavasti hänellä on täysi oikeus olla vihainen. Mutta se, että hän käytti miestään hyväksi, ei ole hyväksyttävää... Ei missään tapauksessa, eikä mikään voi moralisoida sellaista... Hyväksikäyttöä. Sanokoon vanha ystäväni minusta mitä haluaa, sanokoon kuinka ilkeitä asioita tahansa, en aio kommentoida... Oikeastaan minua vain naurattaa aivan älyttömästi koko tämä tilanne...