Tuuli hiveli keveästi puiden keltaisia lehtiä, vietellen niitä mukaansa. Tuuli oli onnistunut saamaan monta kaunista tanssijatarta kylmään, sadistiseen tanssiinsa. Lehdet irtosivat oksistaan tanssimaan taivaalle, hitaasti, nopeasti, pyörähdellen, sulavasti. Välillä tuuli nopeutti tempoaan, välillä se taas tyyntyi, yhä vieden värikkäitä syksyn lehtiä...

Siinä kaikki. En osaa jatkaa enempää. Joskus osasin. Mutta en enää. Nykyään olen liian onnellinen. Olen jonkun kanssa. Silti mieltäni kalvaa monet asiat. Miksi miesten on oltava niin hankalia? Miksi miehet eivät osaa tyytyä mihinkään? Olenko minäkään koskaan kunnolla onnellinen? Voi, kyllä olen, aina kun olen rakkaani sylissä. Niin, kumman niistä? En osaa sanoa. Tiedän vain, että minä rakastan ja rakkauteni häntä kohtaan on aitoa. Minun rakkauteni ei olekaan muuta, kuin aitoa.. Silti, minulla on isäntäni. Hän on aina tielläni. Aina, mutta en ole koskaan sen verran vapaa, että voisin irtautua hänestä. Hän tekee minut todella onnelliseksi. Niin... Etten enää ole yksin. Minä palelen, vaikka on kuuma. Minä palelen aina. Viikonloppu ei mennyt ihan putkeen, mutta en välitä siitä. Sain olla hänen kanssaan, hänen, jota oikeasti rakastan.

Jonain päivänä päästän varmasti irti.

Silloin ei pala vain huolisiiven kirjeet, joita olen säilyttänyt...

Jos hän vaikka joskus palaisi takaisin. Alan uskoa pikku hiljaa, etten näe häntä enää.. En ainakaan tässä maailmassa. Ei niistä koskaan tiedä. Tahtoisin vain kuulla.. Tietää.. Mutta ei. Ei tule mitään. Hän on unohtanut minut. Aivan, kuin minä unohdin itseni kauan sitten.